Laatokka on Euroopan suurin järvi, toiseksi suurin on Ääninen. Niitä yhdistää Syvärijoki (Svir), jonka rannoilla on oma kaikunsa Suomenkin lähihistoriassa.

Astun Pietarissa 125-metriseen jokilaivaan ja lähden katsomaan, mitä itäiseltä ilmansuunnalta löytyy tänään - suurten järvien ja rantamaisemien lisäksi.

Noilla tantereilla omakin isäni aikalaistensa tavoin vietti neljä ankaraa sotavuotta. Asuntoina nuorilla miehillä oli kesät talvet vain teltat, korsut ja juoksuhaudat, peittoina manttelit ja alitajunnassa vihollisen pelko. Mielessä huoli kotiväestä siellä kaukana.

Mutta nyt mennään katsomaan mitä Laatokka, Syväri ja Ääninen tarjoavat kesällä 2009.

Pietarista M/S Vissarion Belinskij kyntää Nevaa pitkin kohti Laatokkaa. Tästä se lähtee…

Puolen yön tietämissä Nevansuussa näkyy historiallisesti merkittävä Pähkinäsaari linnoituksineen. Siellä solmittiin Pähkinäsaaren rauha 1323. Vuosiluku jäi mieleen koulun historiantunneilta, ja kun se toistui tietovisoissa, siitä tuli miltei pakkomielle; tuo linnake pitää nähdä ainakin kerran - livenä.

Siinä se nyt on pienempänä kuin koulupoikana kuvittelin. Sillä on ollut Ruotsin, Novgorodin ja Venäjän kannalta merkittävä rooli läpi melskeisen historian.

Pähkinäsaaren linna on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Vinkkinä siitä kiinnostuneille olkoon ranskalaiskirjailijan Henry Troyat´in historiallinen romaani Pähkinälinnan vanki (WSOY 1980). Se kertoo huikean, faktapohjaisen tarinan noista muureista.

Eteenpäin. Aamun tunteina eteen avautuu Laatokka, järvi, joka käyttäytyy kuin meri. Sen aalloilla on meren elkeet. Kesäisin ulappa on ajoittain lempeä kuin morsian, talven jäätävillä viimoilla kuin pirullisin vihamies.

Laatokkaa on kutsuttu aina Karjalan mereksi. Miltei meri se onkin, kun katsoo sen ulappaa. Ankarilla keleillä se tyrskyää ja pauhaa, tyynellä se hellii purjehtijaansa. Laatokan norppa näyttäytyy silloin tällöin luodoilla, ja kalaa jättijärvestä nousee, vakuuttavat paikalliset. Kunpa Euroopan suurin järvi pysyisi puhtaana. Se on helmi tässä osassa Eurooppaa.

Laatokan pohjoispäässä on Valamon luostarisaari, enemmänkin, kokonainen saaristo. Pääsaaren ikivanha luostari kuului Suomelle vuoteen 1940, jonka jälkeen sen väki siirtyi sodan jaloista Heinävedelle, Uuteen Valamoon.

Tänään Venäjän ortodoksinen kirkko kunnostaa Valamoa täydellä touhulla, ja melkoisesti siellä on jo tehty. Saarelle pyrkii niin paljon matkailijoita, että se huolestuttaa luontoväkeä; pitäisi samalla vaalia saariston luontaista sietokykyä.

Laatokalta M/S Vissarion Belinskij kyntää vakaasti Syvärijoelle, jossa Suomen armeija koki toisen maailmansodan rajuimmat tulimyrskyt. Kesäkuun 21. päivän aamu 1944 oli hirvittävä Syvärillä oleville suomalaisjoukoille. Massiivinen neuvostoarmeija aloitti rynnistyksen joen yli. Suurhyökkäyksen tykistökeskitys ja maataistelukoneiden armadat kylvivät tauotta liki 3,5 tuntia terästä ja tulta suomalaisten niskaan.

Maamassat lensivät korkealle ilmaan ja metsän puut pirstoutuivat tulitikuiksi. Sinne jäi monen suomalaisnuoren puoliso, isä, ja isoisä. Moni sieltä myös palasi, mutta elämä oli aloitettava nollasta. Sodan hinta oli arvossa mittaamaton.

Syväri on 224 kilometriä pitkä joki Laatokan ja Äänisen välillä. Siinä on kaksi sulkua ja vesivoimala. Ja vuolas virta. Sen rantamilla näkyy vanhoja hirsirakennuksia, uusia huviloita ja kesädatsoja. Pojat kalastavat kumiveneistään ja ohitse lipuu jokilotja puukuormassaan. Lokit seuraavat laivaa. Niin ne tekevät kaikilla vesillä.

Klik. Kameran etsimessä liukuvat Syvärin legendaariset rannat. Aurinkokannelta on hyvä tähtäillä. Kun odottaa lokkeja kuvan etualalle, otokset paranevat.

Veteraanit tunnistavat Syvärin rannoilta Lotinanpellon, Marskin kukkulan, voimalaitoksen, Syvärin kylän ja sen lähistöllä sijaitsevan Syvärin luostarin. Muun muassa siellä hoidettiin 1941 - 1944 jatkosodan aikana suomalaisia haavoittuneita.

Syvärin luostari on entisöity. Matkailijamäärät kasvavat vuosi vuodelta. Harmaat kolonnat eivät enää marssi näissä maisemissa. Nyt turistit saavat katsella maisemia, kuka mitäkin oman kiinnostustensa mukaan. Yksi näkee luonnon ja kylät, toinen muistaa vanhoista valokuvista isän tai sukulaismiehen bunkkerikuvat. Asioita molemmat.

Ja taas eteenpäin. Aurinkokannen kaiuttimista soljuu korviin merihenkisiä melodioita. Tunnelma pysyy. Go East!

Syväriltä laiva puskee edessä avautuvalle Ääniselle. Sen pohjoispäästä löytyy Kizhin museosaari, johon on koottu ainutkertaista puuarkkitehtuuria satojen vuosien takaa. Unescon maailmanperintökohde on tämäkin, nykyisen Karjalan tasavallan silmäterä. Laakean saaren ihailluin kohde on puukirkko 1700-luvun alusta. Sen rakentamiseen ei käytetty yhtään rautanaulaa. Ihmettelyn aihe, kun katsoo 37-metrisen kirkon sipulikupoleita.

Laiva jatkaa Kizhiltä kohti Petroskoita. Siellä on 280 000 asukasta ja monenkirjavaa menoa. On uutta ja vanhaa rinnakkain. Täälläkin suomalaiset kävivät jatkosodan vuosina. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kerrotaan kaupungista, jonka suomalaiset nimesivät Äänislinnaksi.

Petroskoissa, Pietari Suuren 1703 perustamassa Pedrozavodskissa, on nähtävää vaikka kuinka. Siellä on säilytetty muun muassa kanadansuomalaisten rakentamia puisia rakennuksia vuosisadan alkupuolelta. Moderni rakentaminen näkyy myös kaupunkikuvassa. Nuoriso touhuaa omiaan kuin Helsingissä tai Lontoossa. Se skeittaa ja kuuntelee rockia Petroskoin rantabulevardilla.

Ajat muuttuvat, mutta kulttuurinen omaleimaisuus säilyy. Se on rikkautta globaalissa kylässä, maailmassa. Nuorilla ihmisillä on haaveita kaikissa ilmansuunnissa.

Yön kuulaina tunteina M/S V.B. kyntää takaisin Syvärille. Aamulla pysähdytään suureen venäläiseen Mandrogin turistikylään, jossa ihmetellään vodkamuseota, saunoja, blinitaloja, kahviloita, olutkuppiloita ja muita ihmeitä. Mandrogin alue on suosittu kohde. Suomalaisiakin siellä käy tuhansittain kesäsesongin aikana jokiristeilyillä, tottuneet idänkävijät omilla autoillaan.

Nelikantinen aluksemme palauttaa meidät Pietarin satamaan. Kuuden päivän reissu on tässä: historiaa, erilaista eilistä ja nykypäivää, Suomen lähialueita, itäistä pituutta ja kulttuurista laveutta.

Samoja vesireittejä olisi voinut jatkaa aina Vienanmerelle tai toista haaraa Moskovaan saakka, mutta…

…ehkä toisen kerran.

Teksti ja kuvat Pekka Liila